maanantai 28. syyskuuta 2015


Velogatti talviteloille. Ennen moottoria ja mittaria tuli keväällä noin 300km. Pystärillä on tullut tähän mennessä 136km, eli vuoden kokonaissaldo pyörii jälleen siinä 5500km tienoilla kuten kahtena edellisenäkin vuonna.
Sähkökilometrejä on tullut kolmessa vuodessa yhteensä nyt vajaat 17 000km.
En ehkä ihan eniten tässä maassa sähköllä ajanut ole, mutta se saattaa olla jo aika lähellä.
Joitain hataria ajatuksia on talven modifikaatiosta. Niihin lukeutuu esimerkiksi istuinkorkeuden laskeminen lisää neljällä sentillä. Kesän aikana laskin sitä jo pari senttiä. Sitten oltaisiin suunnilleen siellä 15cm maasta.

Toinen ajatus on korvata nykyinen mopon etuvanne takana 56mm custom-polkupyöränvanteella, käyttäen yhä samoja 3mm-pinnoja. Custom-vanteiden pinnanreiät ovat vanteen laidoilla, eivät keskellä, joten se kestää paremmin sivuttaisrasitusta. Pinnat tulisivat tällöin suunnilleen suoraan moottorista vanteeseen.
Kolmas ajatus on Spitfire-tyylinen kuomu, mutta se saattaa jäädä unelmoinniksi. Niitä sadepäiviä on loppupeleissä kuitenkin aika vähän.

Sähköautoihin törmää yhä useammin. Esim kuvan Triumph TR6 on tyylikäs.


keskiviikko 9. syyskuuta 2015


International velomobile races in Finland 1949 plus some other pics of our old velomobiles, including the amfibio-one that carried two young men over the sea to Sweden!































sunnuntai 2. elokuuta 2015



Suoravetomoottorin huolto.
Ostaessani tämän moottorin sen laakereissa oli jo uutena aavistus klappia. Takapainoisessa retrokinnerissä, joka rasittaa laakereita ja vannetta paljon sivusuunnassa tuo klappi alkoi kasvaa hiljalleen, ja oli etenkin kuumana jo ihan huomattavaa. Vannetta sivusuunnassa moottori kuumana vääntäessä laakereista alkoi kuulua klik-klak. Ei hyvä. Kutenkin kuvastakin voi nähdä, on magneettien välinen rako suoravetomoottorissa hyvin, hyvin pieni. Joitain millin osia, ei ollut rakotulkkia käsillä että olisi mitannut.

 Tällä moottorilla on ajettu 4000km. Käämitykset vaikuttavat palamattomilta eikä ruostetta näy onneksi missään yhtään vaikka muutama sadeajopäiväkin on takana. Jos laakereissa on klappia, kärsii ensimmäisenä teho kun magneetit eivät kohdistu täydellisesti, ja seuraavaksi magneettit alkavat ottaa fyysistä kontaktia. Ulkoapäin suht jykevä moottori on avattuna suorastaan jopa siro. Magneetit eivät ole suuria.
Pystypyörässäni 11 000km ajettu täysin samanlainen moottori on yhä laakereiltaan hyvä. Ei klappia. Jostain syystä sen "kv"-arvo on tosin pienempi. Se on hitaampi, mutta vetää mäissä paremmin kuin tämä.


Ulkomaiset ohjeet neuvovat irroittamaan kopat naputtelemalla akselin päähän. Ei toimi, on kokeiltu. Toimiva irroitusmetodi on vasara ja terävä ruuvimeisseli. On edettävä varovasti, kun ensimmäinen pieni rako syntyy, jatketaan naputtelua toisesta paikasta. Muutoin ohut alumiinikansi murtuu, jos yhdestä kohtaa väännetään liikaa. Loppujen lopuksi kannet irtosivat suht helposti.


Laakerin irrotus kävi kätevästi sopivalla teräväpäisellä isolla piikillä, joka ei riko tiivisteitä. Laakerihan on entinen tämän irroituksen jälkeen, mutta kulunut se jo oli muutenkin. Kyseinen laakerityyppi on 6202 RS.
Ulkokehä 35 milliä, sisäkehä 15 milliä, leveys 11 milliä. Niitä saa Biltemasta 3,90 kpl, Motonetistä SKFän vastaavia 5,90 kpl. Yleinen laakerikoko 125-kuutioisissa moottoripyörissä ja pesukoneissa.


Laakereissa oli jo sen verran klappia, että kestovoiteluöljyt olivat vuotaneet osittain ulos tiivisteen väljistyessä laakerin mukana. Oli vähän sotkuista, öljyä oli siellä ja täällä. Jos tämä homma on tehtävä sanotaan 5000km välein, niin voin huokaista helpotuksesta. Työ ei ole vaikea eikä suuri, puolen tunnin homma. Laakerit ovat lisäksi niin halpoja, ettei kuluneilla laakereilla kannata ajaa.


Takapakka noin 3500km jälkeen. Alussa oli vähän aikaa moottoriton vanne ja toinen pakka. Samaa tahtia kuluu kuin ennen moottoria pystärissä, Ketju alkaa olla jo finaalissa 4000km jälkeen. Takapakan irroitus onkin sitten suoravetomoottorista hiukan monimutkaisempi homma. Moottorin akseli on kierteiden kohdalta 14mm, ja Simpan irroitushylsyn sisäreikä 12mm. Irroitustyökalu on vietävä koneistamolle, ja poratttava sisäreikä suuremmaksi. Pakan laakerissa on klappia 3500km jälkeen ja kakkosrattaasta on katkennut kolme hammasta. Viisilehtinen pakka on juuri sopiva. Ykkösratasta ei voi käyttää sillä vaihtaja ottaisi kiinni moottoriin. Leveämpi pakka toisi ongelmia ketjunohjaukselle. Ketjun sivuttaisliike ei saa olla suuri kun toinen ketjupyöristä on suht lähellä takapyörää.


Edit: hyvin pelaa rempan jälkeen, klappi väheni murto-osaan.
GT-Motor Pitäjänmäellä sorvasi kympillä Simpan pakka-avaimen sopivaksi 14mm-akseliin.
Oli kuulemma kovaa tavaraa.






lauantai 11. heinäkuuta 2015






Velogatti in English, for the fans :)
Velomobiles are old tradition in Finland. After the WW2, when there was serious shortage of gasoline, cars and rubber, people started to build velomobiles from plywood and old bicycle parts. This is the tradition, that Velogatti is part of, taking it to the next century with some modern E-technology added. After the WW2 in Finland there was even international velomobile races in Helsinki capital. When one observes old photographs from those races one truly admires the workmanship and lines some of those old velomobiles.
People had amazing skill to work with thin aeroplane-grade plywood, which was cheap back then and on great supply because of our aircraft industry back then i guess. Here are some photos of those old Finnish velomobiles (there are lots of photos)













Another idea to build Velogatti came from the Finnish magazine Mobilisti, which is dedicated to museum cars mainly. One of their 2013 issues has a cover story of one of these old velomobiles. And a testride.
Velogatti name came from the idea, that if there"s Veloschmitt, why not Velogatti then? It sounds good.
 Aesthetics are above politics, personally i do not see any distraction when flirting with old car aesthetics. Some old cars look good. I guess this comes at least partly from my Russian ancestors, beauty is the king :)
Squeezing things in tight boxes is not for me. You know, "this is a bicycle, this is not a bicycle, this is a car, this is not a car". Please...

Last motive to build Velogatti was my RC-background, i have been building giant scale model airplanes a decade, competeting with them on national race level, and construction of a traditional velomobile did not seem too complicated for a starters. Traditional style velomobile is also hell of a lot cheaper than it"s modern carbon fibre sibbling. 1/6 of a price. With modern E-technology it can still be relatively fast.

 One this kind of velomobile requires approx same amount of working hours than building a giant scale RC model aircraft, around 200-300 hours all included. I have build many.
Velogatti"s frame is a hybrid with 12 meters of aluminium and wood combined stressed skin style used on aircraft wings, where plenty of that massive downforce is directed to the wing"s lower surface, where it turns to a stretching force. Metal bends easily, but it does not stretch. One of the key aircraft design principles is to turn all bending forces ninety degrees to a stretching forces. It"s not the bulk of the bar that carries the load, it"s the surface of the bar that takes the load when the bar is bending.

Chassis is a simple 4mm plywood construction. Front end is pretty much a copy of those old velomobiles. It looks quite archaic, but it serves the purpose well enough. That front grill "brand" is just one off brainstorm.
I recently read a story complaining that modern car"s front grills look too angry and hostile, i do agree, so i thought that why not make it bit more happier? :) I grew up during the seventies seeing Skodas and Trabants and like. Friendly-looking cars. These modern angry Audis and whathaveyou just look so silly to me.
There are no drawings or plans of Velogatti, but i guess if somebody might be interested i can mail some basic measurements. People seem to like it a lot, which of course is flattering.  It is a nice ride really.




tiistai 30. kesäkuuta 2015







Pinnasin sen nyt 3mm/154mm pinnoilla. 40e Mopo-Sportista. Nipat taas löytyivät liikkeestä nimeltä Finmopo, joka sijaitsee Järvenpään pohjoispuolella. Mopo-Sportista löytyy pinnoja, mutta ei nippoja. Finmoposta taas ei löydy sopivia pinnoja. Normisettiä DIY-touhussa siis. Nipat sain 15 eurolla, joten uuden renkaan kanssa päästiin 130 eurolla tällä kertaa. Rengas on Duro Mopo-Sportista. Nyt se on hyvin jykevä.

Mielenkiintoinen reissu sinänsä Finmopoon. Velogatissa on nyt noin 18kg pyörivää massaa. Takapyörä 13,7kg, ja siihen päälle etupyörät. Sitä ajetaan juuri niin kuin täysiperävaunurekkaa. Kiihdytykset sekä jarrutukset hitaasti, kääntösäde suuri, mutta kun sen noin kilometrin kiihdytyksen jälkeen saa täyteen vauhtiin, niin sitten se menee. Ei pienet tuulet tunnu. Vanhaa Lahdentietä oli todella hyvä vetää. Täysin eri ajorytmi ja tapa kuin polkupyörällä. Polkupyörät ovat sellaisia neuroottisia päiväperhosia. Kiihdyttävät hirveän nopeasti, ja pysähtyvät kuin seinään kun vähän vastatuuli iskee. Ei ole liike-energiaa eikä massaa.

Pieni moka tuli tehtyä ehkä siinä, että laitoin taakse 21-tuumaisen, joka vastaa osapuilleen 26-tuumaista polkupyörän vannetta. Mokan siinä mielessä, että 21-tuumaisten katurenkaiden valikoima on hyvin rajallinen, niitä on tasan yksi malli joka minulla on nyt tuossa. Rengas on vähän tarpeettoman painava, se painaa tasan neljä kiloa ilman sisuria. Sisuri painaa 530g. Paino tulee sen muhkeudesta ja kolmikankaisuudesta. 19-tuumaiselle vanteelle saisi KAKSI KILOA kevyempiä renkaita :) Jotka olisivat silti polkupyörä-näkökulmasta vahvoja. 19-tuumaisen vanteen käytöönotto vain olisi vaatinut takaripustuksen uudelleenrakentamista, kun perä olisi tippunut alaspäin.

Lisäksi valintaan toki vaikutti se, että nykyinen vanne maksoi rompetorilla todellakin vain sen yhden euron.
Nykyinen moottori ei ole millään muotoa ylitehoinen, mutta juuri ja juuri riittävä. Moottorin sopivuudenhan ratkaisee se, kun sillä ajetaan 50km lujaa yli +25C kesäsäässä. Että palaako se vaiko ei. Tuo nykyinen pikku-suoraveto kestää kesäpäivän juuri ja juuri . Burger Kingin uusi Pina Colada-smoothie oli Tuusulassa järjettömän hyvää.



lauantai 20. kesäkuuta 2015






Ketjurulla eli idler pulley, tai recumbent power idler. Näitä on Velogatissa kaksi kappaletta. Kumpikin kääntää vetävän ketjun kulkusuuntaan noin 40 astetta. Rulliin kohdistuva voima lienee jotain viidenkymmenen kilon luokkaa poljettaessa lujaa. Kaupassa ulkomailla nämä maksavat 55 euroa kappale, plus posti. Halvin malli. Kalliit mallit ovat yli satasen kappale, ennen postia ja tullia jenkeistä.
Ylempänä kuvassa itsehitsattu malli, painoa 203g. Siinä on Bilteman kuulalaakeri, joka on hitsattu sinkularattaaseen. Menetelmä on huono siksi, ettei kuulalaakeri kestä hitsaamista. Kuulien pinta vaurioituu.
Uusi 12mm reiällä oleva kuulalaakeri kesti reilut 2000km.

Sen seuraajaksi rakentelemani korvike kuvassa alhaalla on fiksi-pyörän takanapa, painoa 290g. Noita saa Fillarikellarista 11 eurolla. Ratas on kierteellä, joten sen voi vaihtaa. Näin saa toimivan ketjurullan parilla kympillä. Kevyt se ei tietenkään ole. Kaksi tehdastekoista rullaa maksaisi pitkälti yli satasen, eikä niiden kilometrien kestomäärästä osaa sanoa. Ratas niissä ei ole vaihdettava, joten maksimissaan rattaan ikä. Niitä käyttämällä saattaisi pelkkiin ketjurulliin kulua vuodessa vajaat 300 euroa, mikä on hieman liikaa köyhälle kinneristille. Rattaaksi käy 332-ketjulle tehty fiksiratas, joita saa lähinnä Kumiluodista. Perus sinkularatas ei käy, koska se on tehty vaihteettomalle perusketjulle, se on liian leveä.

tiistai 16. kesäkuuta 2015






Sain tarpeekseni jatkuvasti rikkoutuvista takarenkaista. Niitä (57-559) on nyt mennyt kevään aikana noin kymmenen. Tappajasepelit tulee läpi, sitten kun laitat pistonsuojanauhan niin nauha hankaa renkaan kankaat rikki sisältä, jne. Kinnerin vaatimukset takarenkaalle ovat aivan toiset kuin pystyfillarin.
Kinnerissä renkaaseen ja vanteeseen kohdistuu suuri sivurasitus. Pinnat kestävät sen sitä paremmin mitä vähemmän vanne joustaa sivusuunnassa, ja mitä leveämpi ja tukevampi rengas on.
Ajatus oli pinnata se 3 mm pinnoilla, mutta nippoja ei löydy toistaiseksi mistään, pinnoja kyllä. Nyt laitoin siihen vanhat 2,5 mm kiinanpaskapinnat, kun muita ei ollut.

Vanne on 21-kokoinen mopon etuvanne. Löysin sen reissulla Koskenkylän rompetorilta eurolla. Sain samalla pikakurssin, kuinka moponrengas vaihdetaan ruuvimeisselillä. Irroitimme vanteelta vanhan maastorenkaan pois. Sahasin siitä pois vanhat pinnat rautasahalla kun ne eivät enää ruosteen takia muuten irronneet. Rengas on uusi mopon katurengas.
Kun oli jo vanne, niin päästiin alle sadalla eurolla. Muuten olisi mennyt enemmän. Pinnasetti tällaiseen maksaa jo seitsemänkymppiä. Renkaat kuudestakympistä ylöspäin.

Tappajasepeli, see what you got :) Se on tubeless-teräsvyörengas. Painaahan se kuin perkele, ulkorengas lähinnä, mutta tämä ratkaisu oli lähes pakko tehdä. Koko kiekko moottoreineen 13,6kg.
Kolme kiloa tuli lisää, mutta kinneriä ajatellen se on juuri oikeassa paikassa tuossa.

Tukevuus on...no...:) Miellyttävä. Ei paljon hötky tämä. Veikkaan, että tämän renkaan kulutuskestävyyskin tulee olemaan jotain muuta, kuin aiempien fillarinkumien, jotka kestivät 1500km vaikka takana ei ole edes jarrua (vielä). Lisäksi tämä ratkaisu lisää turvallisuutta huikeasti. Pientareella ajo lujaa on vähän pelottanut siitä syystä, että jos se fillarinrengas fillarinvanteella kosahtaa täydessä vauhdissa, niin kinneri menee poikittain ajoradalla ja siitä lähdetään sitten katon kautta ympäri. Jos rengas tyhjenee, niin kinneri lähtee sladiin välittömästi. Tällainen teräsvyö-DOT-rengas säilyttää ryhtinsä, etenkin tässä käytössä, vaikka se yhtäkkiä tyhjenisikin. Näen tämän valinnan myös henkivakuutuksena.

Renkaan laitto vanteelle kahdella polkupyörän pienellä rengasraudalla ja ruuvimeisselillä oli mielenkiintoinen savotta. Kids, don"t try this at home. Siinä nimittäin hiki valuu otsalla, mutta meni se, jumalauta. Vääntää saa isolla ruuvimeisselillä suunnilleen sen mitä lähtee. Sisärenkaan venttiilin pujotus paikalleen on myös toisenlainen rasti, kuin polkupyörässä. Kun sormet eivät yllä sinne vanteen venttiilinreikään saakka.
Kohta sen voi joutua taas irroittamaan, jos löydän niitä 3mm nippoja, niin vaihdan ne pinnat siihen.
Renkaan ulkomitta täynnä ilmaa on millilleen juuri sama, kuin 57-559 renkaan ulkomitta.


Koeajon-edit: oli kyllä todella hyvä ajaa. Jessus mikä tukevuus. Pystyi ajamaan kurveihin todella lujaa. Huonona puolena se että vierintävastus kyllä kasvoi hieman.



sunnuntai 14. kesäkuuta 2015






Helsinki-Kotka-Helsinki. 320km kahdessa päivässä.
Lähtiessä aamulla Hakaniemestä satoi lujaa. Sade kuitenkin lakkasi onneksi pian. Kinnerin lisäpaino ei tuntunut ajossa yllätyksekseni paljoa, ajettavuus jopa parani kun painoa tuli lisää myös eteen.
Ensimmäinen rengasrikko tapahtui jo Vartiokylässä. Toinen ennen Loviisaa, jolloin ulkorengas hajosi kudosten revettyä rikki, samalla tietysti meni myös sisuri jälleen. 100km matkalla 1 ulkorengas ja 2 sisuria.
170-tie on Porvooseen asti suht ookoo. Puhun nyt siis kinneristin näkökulmasta, en pystypyöräilijän.
Porvoossa latasin Nesteen autopesulassa. Olin soittanut tulostani etukäteen.




Väli Porvoosta Loviisaan on huono. Ensinnäkin tie on huonokuntoinen, rikki paikoitellen. Ajoradan puolella on välillä ammottavia monttuja ja pahoja railoja. Piennar oli parempikuntoista, mutta se ei kinneristiä paljoa lohduta kun se on kapea. Pahinta oli se että tien pohja on pettänyt paikoitellen reunoista. Tie oli välillä niin kallellaan, että kinnerillä oli pakko hidastaa kävelyvauhtiin pahimmissa paikoissa ja silloinkin täytyy ajaa roikkuen kyljen ulkopuolella kuin purjehtija sivutuulessa. Muuten olisi ollut kaatuminen ja pinnojen katkeaminen lähellä.

Kaksipyöräisellähän asiaa ei pane merkille ollenkaan. Korkeintaan silloin, jos tienpinta on jäässä. Kaltevuus on kaksipyöräisellä yhdentekevää. Kolmipyöräisellä se ei ole. Kyseinen väli on varsinainen velodromi, ja lisäksi se on mäkinen.
Väli Loviisasta Kotkaan oli sitten taas hyväkuntoista ja tasaista. Ajo Loviisasta Kotkaan tuntuu kuin laskisi koko ajan alamäkeä. Sattui vielä myötätuuli, niin hyvän vauhdin ylläpito oli helppoa.
Kotkaan saavuttiin keskinopeudella 23,4 km/h.





Kotkassa pyörin hetken kaupungilla, ja sain käteeni elämäni isoimman makkaraperuna-annoksen. Helsingissä ei sellaisia myydä. Jäi osa syömättä jopa 160km ajon jälkeen, ei vaan mahtunut. Kotkan keskustasta majoituin uutta siltaa pitkin Mussalon leirintäalueelle, joka oli hyvä. Kaikki pelasi ja hinta oli edullinen. Mussalon huono puoli on se, että se sijaitsee 9,8km sivuun 170-tiestä. Se on aika syrjässä.
Takaisin palatessa Mussalo-Loviisa taas tuntuu, kuin ajaisi koko ajan ylämäkeä. Homma on aikamoista puskemista. Lisäksi vastatuuli oli kova koko matkan Stadiin asti.

Loviisan taksiasemalla tiedustelin latausmahdollisuutta ja luvan sainkin, mutta sitten osoittautui, että ainoa töpseli oli viisipiikkinen voimavirtapistoke, mihin oma schukoni tai kolmipiikkinen CEE ei käy.
Loviisasta ajelin Koskenkylän Nesteelle, jossa oli meneillään jonkinlainen rompetori. Torilta löysin ihan ookoo-kuntoisen 21-tuumaisen mopon etuvanteen eurolla, jonka olen ajatellun pinnata nykyisen fillarinvanteen tilalle moottorivanteeseen. Mopon vanteen etu on, että siinä voi käyttää kunnon renkaita.


21-tuumainen mopon vanne on lähes saman kokoinen kuin 26-tuumainen polkupyörän vanne. Muutaman millin pienempi. Sille voi asentaa myös halutessaan 547-kokoisen polkupyörän renkaan, jos löytää riittävän leveän, 57-millisestä ylöspäin. Vanne painaa 800g enemmän kuin kaita fillarinvanteeni.
Koskenkylän Neste on mukava paikka. Lataus mahdollistui ulkoseinässä sijaitsevasta töpselistä, joka oli kolmen metrin korkeudella! Kuvassa töpseli sijaitsee ikkunarivin yläpuolella, josta roikka.


Matkalla saavutin uuden huippunopeusennätyksen. 53,6 km/h suuressa alamäessä Loviisan ja Kotkan välillä.
Kinnerissä vauhti tuntuu toisella tavalla kuin pystypyörässä. Kotiin palatessa olin aika puhki, ja olen yhä tätä kirjoittaessa. Jalkojen lihakset ovat kaikkensa antaneet. Sinänsä kinneri on pitkällä matkalla mukava. Ei ala mikään paikka kipuilla. Polvetkin sietävät paremmin kinneröintiä.





lauantai 6. kesäkuuta 2015


Hiukan kevyen sähköajoneuvon lataamisesta tien päällä.'
Se ei ole helppoa tällä hetkellä. Latauspaikat, töpselit siis, ovat erittäin harvassa ja osa ajopäivästä menee aina niiden etsimiseen. Jos mahdollista, on hyvä soitella töpseleistä etukäteen, kysymys on nimittäin lähes aina täysin ennenkuulumaton ja uusi. Että joku tarvitsisi hiukan sähköä pariksi tunniksi keskellä päivää.
Kaupunkien matkailuneuvonnat eivät ole kuulleetkaan koko asiasta. Että joku tarvitsisi sähköä, olet aina ensimmäinen, joka kysyy. Heillä ei ole hajuakaan, mistä voisi löytää töpselin.

Erinäiset huoltoasemat ovat aivan yhtä pihalla. Ei ole kukaan koskaan kuulemma tarvinnut töpseliä. ABC-ketjulla on jopa ihan politiikka, ettei rakennuksiin ole suunniteltu töpseleitä kuin keittiöön ja vastaaviin henkilökunnan tiloihin. Näin minulle kerrottiin. On siis ihan erikseen päätetty insinööritoimistossa, ettei töpseleitä niin sanotulle täyden palvelun huoltoasemalle.
Välillä olen miettinyt, että mitä jos autoilija kurvaa pihaan simahtaneen akun kanssa, tai auto ei parkista enää käynnisty vaan virta on karannut?

Siihen jää. Sähköä et saa mistään, korkeintaan toisesta autosta. Uuden akun ehkä myyvät joissain paikoissa.
Vieressä on ruotsinlaivaa muistuttava jättimäinen ABC-megapoli, mutta siinä ei ole töpseleitä. Jos sattumalta jossain löydät töpselin rakennuksen sisältä jostain ruokapöydän vierestä, niin sitä et voi käyttää sillä laturisi pitävät kovaa meteliä ja vievät tilaa. Liikaa häslinkiä lounaspöytään.

Ainoa ketju, jonka pihassa lataus joten kuten onnistuu, on Neste. Ei heilläkään itse asemalla, eikä kaikilla asemilla, mutta niillä joissa on se erillinen autopesula. Siinä autopesulan seinässä on töpseli, jossa on monimutkainen ajastin (pyöritä ensin myötäpäivään, sitten vastapäivään, ja sitten vielä myötäpäivään). Siitä saa maksimissaan sähköä kahden tunnin ajan, jos osaa käyttää ajastinta.

Joidenkin harvojen huoltoasemien pihassa on ns. matkaparkki, joista käsittääkseni saattaa saada sähköä CEE-plugilla. Tarvitset aina mukaasi sekä Schukon, että CEE-adapterin. Monilla leirintäalueilla on käytössä pääsääntöisesti CEE-töpselit, joihin schuko ei käy. Leirintäalueilla voi usein ladata keskellä päivää.
Se maksaa sen kuusi euroa. Sähköä kulutat yhden kilowattitunnin verran, eli kuuden centin edestä.
Tasan satakertainen hinta. Tätä eivät ihmiset usein usko. Ihmisten asenne sähkönpyyntöösi on se, että imet kaupungin voimalaitoksen kapasiteetin tyhjäksi. He kokevat, että varastat heiltä jotain, kun pyydät sähköä hetkeksi ja tarjoat maksua. He eivät helpolla usko, kuinka vähän sitä sinulla kuluu.

Kerran latasin erään tanssilavan seinästä. Seuraavana päivänä töpseli oli suljettu. Kuusi centtiä.
Kun tarjoat kahta euroa korvaukseksi kuuden centin latauksesta, niin sitä pidetään pienenä summana.
Oma lataustehoni vastaa leivänpaahdinta. Molemmat vievät 700W.
Sähköautoille tarkoitettuja koko ajan yleistyviä latauspisteitä ei voi käyttää. Siihen on monta estettä.
Ensinnäkin hinta, joka on kannaltasi absurdi. Lataus noissa latauspisteissä maksaa luokkaa 15 euroa tunti. Kahden tunnin kuuden centin latauksestasi maksaisit siis 30 euroa. 100km ajo maksaisi sinulle noin 50 euroa. Maksasit, jos pystyisit, sillä maksaminen ei onnistu, kuin jollakin etukäteen ostetulla kortilla ja koodilla. Toiseksi sinulla ei ole sopivaa töpseliä, että voisit ladata sähköautojen latauspisteestä. Schuko tai CEE ei käy, niissä on omat merkkikohtaiset töpselinsä.

Yksi hyvä latauspaikka ovat taksiasemat, joilla on se erillinen lepotaukotilapömpeli. Niiden seinässä on rivi töpseleitä, joita saa kysymällä käyttää. Tällaisia asemia on vain aika harvassa. Karkkilassa on yksi.
Välillä minulle sanotaan, että "en osaa ajatella sähköpyörää retkipyöränä, nehän on tarkoitettu työmatkoihin"
Olen toista mieltä. Sähköpyörä on mitä parhain retkipyörä, kunhan se lataus vain onnistuu jossakin.
Itse rakentamalla ja hiukan asiaan perehtymällä on 150-200km toimintasäde saavutettavissa helposti.

Mitä nyt olen tämän keväänkin retkipyöräilyblogeja lukenut, niin jokaisella on pettänyt polvi jossain vaiheessa matkaa. Myös viime vuoden blogeissa. Tätä ongelmaa ei sähköpyörällä juuri ole, et tarvitse bussia, voit ajaa koko matkan. Ennemminkin näen asian niin päin, että lyhyillä parin kilometrin kaupunkimatkoilla sähköpyörä on painava, työläs ja tarpeeton, jollei kyseessä sitten ole tavarafillari yms. Lyhyillä matkoilla fysiikan pettäminen ei haittaa, eikä sitä yleensä edes tapahdu.

Ainoat asiat, jotka oikeastaan estävät sähköpyöräretkeilybuumin kehittymisen ovat valmistajat, jotka eivät valmista sähkopyöriä suurella akkukapasiteetilla (voit silti itse tehdä sellaisen), ja tien päällä lataamisen hankaluus.

maanantai 1. kesäkuuta 2015






35Ah lipoakut, eli 11kg litium-kobolttia. Kytketään rinnan ja sarjaan joka latauksen jälkeen, ja irroitetaan taas ja kytketään latureihin yksitellen. Yhtään kytkentävirhettä ei saa tehdä. Ei mikään kuluttajatuote torveloille, eikä ihmisille jotka kysyvät että "täytyykö" sun tehdä sitä ja tätä. Kyseessä on harrastus.
Uutena kuvan kasan hinta on noin 700 euroa posteineen halvimmillaan Kiinasta. Energiaa kasassa on noin viiden tavallisen kaupan sähköpyörän akun verran. 35Ah/48V.